Pumiharrastajien moninaisessa kirjossa minä painin vielä vasta-alkajien sarjassa, mutta seuraan keskustelua niin suomalaisen kuin kansainvälisenkin harrastajayhteisön välillä. Pyrin aina oppimaan itseäni tietävämmiltä ja muodostamaan kuulemastani tietysti omat ajatukseni. Välillä koen tarvetta kirjoittaa syntyneitä aatoksiani julki, ja tällä kertaa mielessä polttelee kysymys: mitä minä haluan pumista?
Mieleeni palasi jokin aika sitten eräs taannoin kuulemani kysymys, joka innoitti minut pohtimaan jälleen kerran aihetta koirien (pumien) kasvatus. Minulta on siis kysytty, millaisia pumeja aion kasvattaa, harrastuksiin vai näyttelyihin painottaen? Tähän minulla ei ollut oikein vastausta, koska pumien kohdalla ei mielestäni ole tarvetta tehdä jakoa erilaisiin tarkoituksiin. Vastasin aikovani pyrkiä kasvattamaan yksinkertaisesti hyviä pumeja, hyviä koiria. Ja hyvistä pumeista löytyy ainekset moneen lähtöön.
Tässä myöskin paimenkoiria harrastavassa kysyjässä kiinnostuksen oli herättänyt nuoren Nasta-pumini osoittama yhteistyövalmius ja helppo motivoitavuus. Olimme tuolloin harjoittelemassa tottelevaisuutta ja oli kuulemma upeaa seurattavaa, kun pikkuinen pörröinen hauva tuijotti herkeämättä viiden sentin tikun palasta, jota pyörittelin käsissäni avatessani rodun taustoja uteliaalle. Ja hauva todella palkkautui tästä tikusta, ilman mitään hetsausta. Useimmille pumin omistajille tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, mutta joissain paimenkoirarotujen yksilöissä voidaan joutua tekemään töitä riittävän korkean motivaatio- ja viretason saavuttamiseksi treeneissä ja kokeissa. Pumin kanssa taasen on usein työstettävä optimaalisessa, ei liian korkeassa viretilassa pysymistä.
Treenit, kokeet, kilpailut... Miksi ei sitten lähtisi tähtäämään niihin kivoilla, potentiaalia omaavilla koirilla, ja kasvattamaan harrastuspumeja? Itse tahdon käsittää harrastamisen laajempana kokonaisuutena kuin vain tiettyjen lajien harrastamisena. Koirat ovat itsessään harrastus ja elämäntapa, ja minulla itselläni koiraharrastuslajit esittävät pienempää roolia ainakin tällä hetkellä. En tiedä miksi tuo rooli tulee muuntumaan harrastusvuosien karttuessa, mutta olen sitä mieltä, että kasvattajan omista laji-intresseistä huolimatta rotua ei pitäisi lähteä kehittämään vain oma päämäärä tähtäimessä. On valitettavan helppoa ottaa ja päättää tavoitteekseen jalostaa rodusta yhteen tiettyyn tarkoitukseen ja omaan persoonaan sopivaa. Voi olla kaikille helpompaa vaihtaa tuolloin omaan persoonaan sopivaan rotuun.
Hetki sitten amerikkalaisella pumipalstalla oli keskustelua rotumääritelmässä mainitusta ihannepainosta. Siellä jotkut näkevät sikäläiseen standardiin kirjatun ihannepainon olevan liian korkea solakoille agilitypumeille. Toiset veikkaavat syyksi yksilöllisiä eroja koirien rasvaprosenteissa, eli urheilukoirien olevan vain muita kuivakampia.
Oli miten oli, toivon todella, että jenkit eivät lähde jakamaan pientä populaatiotansa kahtia, vaikkakin sen suuntaisesta on jo kuultu juttua. Kaikkien pumien parissa harrastavien tulisi muistaa, että rodussa on ihan luonnostaan huomattavaa vaihtelua ulkomuodon (mm. koon) suhteen ja monen korkuiset pumit menestyvät myös näyttelyissä. Erityisesti ihannepaino on vain ohjenuora. Tietoisesti liian kevyisiin, raskaisiin, mataliin tai korkeisiin pumeihin ei tietenkään pidä lähteä tähtäämään.
Ajatukseni luonnepuolen jalostuksesta menee näillä samoilla linjoilla. Vaikka pumin alkuperäinen käyttötarkoitus on antanut sille hyviä ominaisuuksia mm. agilityyn, en todella tarvitse agilitypumia, mutta en sen puoleen myöskään näyttelypumia, tokopumia tai kotipumia. Luulen, että tarvitaan rotumääritelmässä kuvailtua, kaikin puolin konstailematonta pumipumia, jossa alkuperäiset ominaisuudet säilyvät kohtuullisina ja näiden rinnalla korostetaan jalostuksessa tervettä rakennetta ja nykyiseen taajama-/kaupunkipainotteiseen elinympäristöön ja normaalin arjen elämiseen tarvittavia luonneominaisuuksia.
Tähän ihanteeseen nojaten en koe hyödylliseksi lähteä tavoittelemaan jalostusyhdistelmiä, joissa molemmat vanhemmat olisivat esimerkiksi hyvin kuumilla kierroksilla käyviä koiria, vaikka ne olisivatkin huippusuorittajia harrastuslajeissaan. Meillä riittää tekemistä pumien hermorakenteen ja muiden henkisten ominaisuuksien kanssa. Keskitie (se kultainen) on tässäkin mielestäni tavoiteltava aste. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa, että pumista pitäisi tehdä hajuton ja mauton lapanen, vaikka joku saattaa haluta käsittää sanomani niinkin.
Jokaisessa pentueessa on yksilöiden kesken hajontaa. Niinpä kasvattajan tehtävä on lähteä etsimään kullekin yhdistelmälle ja sen tuottamalle yksilölle sopivanlaisia omistajia. Potentiaaliltaan harrastuksiin lupaavan pennun olisi hyvä kohdata ominaisuuksiinsa vastaava, harrastava omistaja. Mutta kuitenkin treeni- ja kisatuntien ulkopuolella nekin tulevat viettämään leijonanosan vuorokauden tunneista ja täten koko elinvuosistaan lemmikin ja perheenjäsenen käyttötarkoituksessa. Tähän tarkoitukseen sopivat tasapainoiset ja terveen vilkkaat pumit hyvin. Tätä kirjoittaessani pidän tietysti automaationa, että lemmikkikoirallekin on tarkoitus suoda sen elämäänsä tarvitsemat virikkeet.
Oma ihannepumini voidaan siis kuvailla seuraavasti: toivoisin pumista löytyvän sopivassa suhteessa alkuperäistä viettiä ja vinkeitä, mutta sen tulisi olla myös 2000-luvun koiranelämään sopeutuva. Pumi tulee aina olemaan aktiivisen omistajan perheenjäsen, mutta harrastusvälineen statusta rodulle ei ole tervettä tavoitella. Tasapainoiseen kokonaisuuteen tähdätessä on edettävä askel kerrallaan ja aloitettava niiden tärkeimpien, ensisijaisten tekijöiden ääreltä. Niistä rakentuu kaikin puolin hyvinvoiva pumi, jonka kanssa yhteiselo on mielekästä. Sellaisessa pumissa on lopulta paras pohja loistavalle harrastuskoiralle.
Treenit, kokeet, kilpailut... Miksi ei sitten lähtisi tähtäämään niihin kivoilla, potentiaalia omaavilla koirilla, ja kasvattamaan harrastuspumeja? Itse tahdon käsittää harrastamisen laajempana kokonaisuutena kuin vain tiettyjen lajien harrastamisena. Koirat ovat itsessään harrastus ja elämäntapa, ja minulla itselläni koiraharrastuslajit esittävät pienempää roolia ainakin tällä hetkellä. En tiedä miksi tuo rooli tulee muuntumaan harrastusvuosien karttuessa, mutta olen sitä mieltä, että kasvattajan omista laji-intresseistä huolimatta rotua ei pitäisi lähteä kehittämään vain oma päämäärä tähtäimessä. On valitettavan helppoa ottaa ja päättää tavoitteekseen jalostaa rodusta yhteen tiettyyn tarkoitukseen ja omaan persoonaan sopivaa. Voi olla kaikille helpompaa vaihtaa tuolloin omaan persoonaan sopivaan rotuun.
Hetki sitten amerikkalaisella pumipalstalla oli keskustelua rotumääritelmässä mainitusta ihannepainosta. Siellä jotkut näkevät sikäläiseen standardiin kirjatun ihannepainon olevan liian korkea solakoille agilitypumeille. Toiset veikkaavat syyksi yksilöllisiä eroja koirien rasvaprosenteissa, eli urheilukoirien olevan vain muita kuivakampia.
Oli miten oli, toivon todella, että jenkit eivät lähde jakamaan pientä populaatiotansa kahtia, vaikkakin sen suuntaisesta on jo kuultu juttua. Kaikkien pumien parissa harrastavien tulisi muistaa, että rodussa on ihan luonnostaan huomattavaa vaihtelua ulkomuodon (mm. koon) suhteen ja monen korkuiset pumit menestyvät myös näyttelyissä. Erityisesti ihannepaino on vain ohjenuora. Tietoisesti liian kevyisiin, raskaisiin, mataliin tai korkeisiin pumeihin ei tietenkään pidä lähteä tähtäämään.
 |
| 1-vuotias Kirka, 2013. |
Tähän ihanteeseen nojaten en koe hyödylliseksi lähteä tavoittelemaan jalostusyhdistelmiä, joissa molemmat vanhemmat olisivat esimerkiksi hyvin kuumilla kierroksilla käyviä koiria, vaikka ne olisivatkin huippusuorittajia harrastuslajeissaan. Meillä riittää tekemistä pumien hermorakenteen ja muiden henkisten ominaisuuksien kanssa. Keskitie (se kultainen) on tässäkin mielestäni tavoiteltava aste. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa, että pumista pitäisi tehdä hajuton ja mauton lapanen, vaikka joku saattaa haluta käsittää sanomani niinkin.
Jokaisessa pentueessa on yksilöiden kesken hajontaa. Niinpä kasvattajan tehtävä on lähteä etsimään kullekin yhdistelmälle ja sen tuottamalle yksilölle sopivanlaisia omistajia. Potentiaaliltaan harrastuksiin lupaavan pennun olisi hyvä kohdata ominaisuuksiinsa vastaava, harrastava omistaja. Mutta kuitenkin treeni- ja kisatuntien ulkopuolella nekin tulevat viettämään leijonanosan vuorokauden tunneista ja täten koko elinvuosistaan lemmikin ja perheenjäsenen käyttötarkoituksessa. Tähän tarkoitukseen sopivat tasapainoiset ja terveen vilkkaat pumit hyvin. Tätä kirjoittaessani pidän tietysti automaationa, että lemmikkikoirallekin on tarkoitus suoda sen elämäänsä tarvitsemat virikkeet.
Oma ihannepumini voidaan siis kuvailla seuraavasti: toivoisin pumista löytyvän sopivassa suhteessa alkuperäistä viettiä ja vinkeitä, mutta sen tulisi olla myös 2000-luvun koiranelämään sopeutuva. Pumi tulee aina olemaan aktiivisen omistajan perheenjäsen, mutta harrastusvälineen statusta rodulle ei ole tervettä tavoitella. Tasapainoiseen kokonaisuuteen tähdätessä on edettävä askel kerrallaan ja aloitettava niiden tärkeimpien, ensisijaisten tekijöiden ääreltä. Niistä rakentuu kaikin puolin hyvinvoiva pumi, jonka kanssa yhteiselo on mielekästä. Sellaisessa pumissa on lopulta paras pohja loistavalle harrastuskoiralle.
 |
| Karvainen Kirka, 2013. Kuva: Natalia H. |