Siitä huolimatta, että olen oikeastaan vasta ihan tuore harrastaja pumien parissa, olen muodostanut melko paljon mielipiteitä ja näkökantoja monessa rotua koskevassa asiassa. Kasvattanut olen yhden ainokaisen, vielä nuoren pentueen ja tulevaisuus näyttänee, miten on käyvä hautomieni tulevaisuudensuunnitelmien suhteen.
Vielä muutama hassu vuosi sitten ajattelin, että kasvattamaan en koskaan ala. Tuolloin en kuitenkaan osannut vielä kuvitella joskus tuntevani tietyn rodun kohdalla sellaista innostusta ja mielenkiintoa, jota ensimmäisen pumini varttuessa aloin enenevässä määrin tuntea. Tähän vaikutti hyvin suurelta osin se, että ylitin kynnyksen lähteä kokeilemaan näyttelyitä nuoren koirani kanssa. Huolimatta siitä, että menestyskin ajoi meidät jatkamaan, suurinta osaa näytteli rodun parissa tapaamani harrastajakunta ja heidän kanssaan verkostoituminen. Rodun parista löytyi useita ihmisiä, joiden kanssa olen ystävystynyt hyvin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia, kuulemaan pitkän kokemuksen muovaamia mielipiteitä. Tämän postauksen kirjoitan puhtaasti tämänhetkisen tietoni ja ymmärrykseni pohjalta.
Nuori ihminen on kuin sieni, joka imee itseensä ympäröivän (harrastus)maailman tarjoamia vaikutteita. Jossain vaiheessa oppii ottamaan neuvoista ne vaarit, jotka istuvat oikeasti omiin käsityksiin ja arvomaailmoihin. Oman kokemuksen myötä mielipiteet tulevat vielä vahvistumaan, ja toisaalta jotkin ajatusmallit varmasti kääntymään päälaelleenkin. Tärkeintä on se, ettei lähde kulkemaan muiden neuvomaa polkua sokeasti. Ajatusta kannattaa silti aina antaa rodun kokeneimpien konkareiden toimintatavoille. Näin olen itse tehnyt esimerkiksi terveystutkimusten, kuten dna-testien teettämisen suhteen. Kokeneimmat varmasti tietävät näiden asioiden merkityksen kasvatustyössä.
Se ajatus, mikä minuun ei ole koskaan tahtonut upota, on ns. käyttöön vai näyttöön -vastakkainasettelu. Onnekseni harrastamani rodun parissa voidaan todeta oltavan vahvasti yhtä kantaa; samat koirat pärjäävän niin showkehissä kuin kisakentilläkin. Enimmäkseen painotus riippuu omistajien omista mielenkiinnonkohteista. Kansainvälisten muotovalioidenkin omistajia on innostunut viemään koiriaan lampaille, ja tuota pikaa kehäketut ovat ottaneet paimennuskokeetkin haltuunsa ilman, että kasvatuksessa olisi tarvittu tehdä kummoisempaa työtä tai karsintaa työominaisuuksien säilymisen eteen. Tästä minä pidän rodussamme. Se toimelias, motivoitava luonne on ihan aidosti pumeissa se piirre, josta me pidämme ja jota vaalimme, ilman sen kummempaa viettien ja "työkoiramaisuuden" eteenpäinviemistä. Näiden sijaan toivoisin kaikkien kasvattajien asettavan etusijalle rodun kokonaisvaltaisen luonnepuolen vaalimisen.
Me tiedämme, että meillä on pumeissa hyvin paljon koiria, joilla on potentiaalia menestyä pitkälle harrastusrintamalla. Kuten sanottua, omistajan oma panostus ja taitotaso ovat tässä merkittävässä roolissa. Pumi saadaan yleensä ilman sen kummempaa hetsausta suorituskierroksille, joskus jopa sen yli. Kuten hyvä ystäväni asian ilmaisee: kuppi menee nurin. Kaikkien pitäisi ymmärtää, että minkään koiran ihanneluonteena ei saada pitää sellaista. Osaava kouluttaja hallitsee kuumakallensa, mutta miten on laita valtaosan tavallisista koiranomistajista, joille pääosa pennuista myydään viettämään toivottavasti hyvää koiranelämää? Ja miten on oikeastaan sen harrastuskoirankaan hyvinvoinnin laita siellä kotona arjessa, jos hermot eivät kestä?
Harrastuskoira ei tietenkään ole yhtä kuin huonohermoinen koira, mutta asettamalla esimerkiksi pelkät koetulokset tai työinnon luonteen mittariksi, voidaan mennä metsään pahemman kerran. Koiran arkiluonteen on oltava aina ensisijainen luonteen mittari. Toisena tulevat luonnetestit ja käyttäytymiskuvaukset, joissa toivotaan nähtävän koulutustasonkin läpi koiran synnynnäiset ominaisuudet, kun toimintaa vaaditaan ilman omistajan ohjausta ja tukea. Nämä ominaisuudet tiedostettuamme ja todettuamme vähintään riittäviksi, voidaan harrastuspotentiaali lukea plussaksi niiden päälle.
Pumi on rotuna pieni, senhän tiedämme hyvin. Meillä ei ole, kuten ei kuulukaan olla, rodussa käyttöpuolelle jalostettuja linjoja. Sellaiseen ei yksinkertaisesti olisikaan varaa. Jos taas lähtisimme viemään pumia puhtaasti käyttökoiruutta kohti, pelkkien tosiharrastajien roduksi, voisimme karsia valtaosan muuten hyvistä, tavallisista ostajaehdokkaista. Unkarilaiset tuskin tulevat koskaan saavuttamaan suositumpien paimenkoirarotujen suosiota harrastusrotuna, joten pumien ostajakunta kokonaisuudessaan tulisi pienenemään, mikä vaikeuttaisi ainakin jollain tasolla monimuotoisuuden ylläpitämistä. Tai sitten myydessämme työkoiria tavallisille ihmisille, joutuisimme luultavasti kohtaamaan entistä useammin ongelmia omistajien pärjäämisessä kasvattiemme kanssa.
Tällä kirjoituksella haluan osaltani herättää pohtimaan, missä se kultainen keskitie kulkeekaan. Jokaisella on varmasti omanlaisensa käsitys siitä ideaalista pumista. Halusin myös muistuttaa, että puhki puhutun näyttelykeskeisen jalostussuunnan tuoman turmion lisäksi rodun kehitykselle voidaan tehdä hallaa myös muidenkin harrastusten kohdalla, joissa kilpailuvietti (meidän ihmisten) ja ahneus ei ole sen harvinaisempaa kuin näyttelyjä harrastavien kasvattajienkaan puolella. Harrastukset, niin näyttelyt kuin kokeet ja kisatkin, ovat hyvä innoke, suunnan ja tavoitteiden asettamisen apuväline useimmille kasvattajille, mutta millään puolella menestys ja tulokset eivät saa muodostua ainoaksi jalostusta johtavaksi tekijäksi. Maine ja kunnia on lähdettävä rakentamaan terveiden ja tervepäisten koirien pohjalta.
Vielä muutama hassu vuosi sitten ajattelin, että kasvattamaan en koskaan ala. Tuolloin en kuitenkaan osannut vielä kuvitella joskus tuntevani tietyn rodun kohdalla sellaista innostusta ja mielenkiintoa, jota ensimmäisen pumini varttuessa aloin enenevässä määrin tuntea. Tähän vaikutti hyvin suurelta osin se, että ylitin kynnyksen lähteä kokeilemaan näyttelyitä nuoren koirani kanssa. Huolimatta siitä, että menestyskin ajoi meidät jatkamaan, suurinta osaa näytteli rodun parissa tapaamani harrastajakunta ja heidän kanssaan verkostoituminen. Rodun parista löytyi useita ihmisiä, joiden kanssa olen ystävystynyt hyvin ja päässyt vaihtamaan ajatuksia, kuulemaan pitkän kokemuksen muovaamia mielipiteitä. Tämän postauksen kirjoitan puhtaasti tämänhetkisen tietoni ja ymmärrykseni pohjalta.
Nuori ihminen on kuin sieni, joka imee itseensä ympäröivän (harrastus)maailman tarjoamia vaikutteita. Jossain vaiheessa oppii ottamaan neuvoista ne vaarit, jotka istuvat oikeasti omiin käsityksiin ja arvomaailmoihin. Oman kokemuksen myötä mielipiteet tulevat vielä vahvistumaan, ja toisaalta jotkin ajatusmallit varmasti kääntymään päälaelleenkin. Tärkeintä on se, ettei lähde kulkemaan muiden neuvomaa polkua sokeasti. Ajatusta kannattaa silti aina antaa rodun kokeneimpien konkareiden toimintatavoille. Näin olen itse tehnyt esimerkiksi terveystutkimusten, kuten dna-testien teettämisen suhteen. Kokeneimmat varmasti tietävät näiden asioiden merkityksen kasvatustyössä.
Se ajatus, mikä minuun ei ole koskaan tahtonut upota, on ns. käyttöön vai näyttöön -vastakkainasettelu. Onnekseni harrastamani rodun parissa voidaan todeta oltavan vahvasti yhtä kantaa; samat koirat pärjäävän niin showkehissä kuin kisakentilläkin. Enimmäkseen painotus riippuu omistajien omista mielenkiinnonkohteista. Kansainvälisten muotovalioidenkin omistajia on innostunut viemään koiriaan lampaille, ja tuota pikaa kehäketut ovat ottaneet paimennuskokeetkin haltuunsa ilman, että kasvatuksessa olisi tarvittu tehdä kummoisempaa työtä tai karsintaa työominaisuuksien säilymisen eteen. Tästä minä pidän rodussamme. Se toimelias, motivoitava luonne on ihan aidosti pumeissa se piirre, josta me pidämme ja jota vaalimme, ilman sen kummempaa viettien ja "työkoiramaisuuden" eteenpäinviemistä. Näiden sijaan toivoisin kaikkien kasvattajien asettavan etusijalle rodun kokonaisvaltaisen luonnepuolen vaalimisen.
Me tiedämme, että meillä on pumeissa hyvin paljon koiria, joilla on potentiaalia menestyä pitkälle harrastusrintamalla. Kuten sanottua, omistajan oma panostus ja taitotaso ovat tässä merkittävässä roolissa. Pumi saadaan yleensä ilman sen kummempaa hetsausta suorituskierroksille, joskus jopa sen yli. Kuten hyvä ystäväni asian ilmaisee: kuppi menee nurin. Kaikkien pitäisi ymmärtää, että minkään koiran ihanneluonteena ei saada pitää sellaista. Osaava kouluttaja hallitsee kuumakallensa, mutta miten on laita valtaosan tavallisista koiranomistajista, joille pääosa pennuista myydään viettämään toivottavasti hyvää koiranelämää? Ja miten on oikeastaan sen harrastuskoirankaan hyvinvoinnin laita siellä kotona arjessa, jos hermot eivät kestä?
Harrastuskoira ei tietenkään ole yhtä kuin huonohermoinen koira, mutta asettamalla esimerkiksi pelkät koetulokset tai työinnon luonteen mittariksi, voidaan mennä metsään pahemman kerran. Koiran arkiluonteen on oltava aina ensisijainen luonteen mittari. Toisena tulevat luonnetestit ja käyttäytymiskuvaukset, joissa toivotaan nähtävän koulutustasonkin läpi koiran synnynnäiset ominaisuudet, kun toimintaa vaaditaan ilman omistajan ohjausta ja tukea. Nämä ominaisuudet tiedostettuamme ja todettuamme vähintään riittäviksi, voidaan harrastuspotentiaali lukea plussaksi niiden päälle.
Pumi on rotuna pieni, senhän tiedämme hyvin. Meillä ei ole, kuten ei kuulukaan olla, rodussa käyttöpuolelle jalostettuja linjoja. Sellaiseen ei yksinkertaisesti olisikaan varaa. Jos taas lähtisimme viemään pumia puhtaasti käyttökoiruutta kohti, pelkkien tosiharrastajien roduksi, voisimme karsia valtaosan muuten hyvistä, tavallisista ostajaehdokkaista. Unkarilaiset tuskin tulevat koskaan saavuttamaan suositumpien paimenkoirarotujen suosiota harrastusrotuna, joten pumien ostajakunta kokonaisuudessaan tulisi pienenemään, mikä vaikeuttaisi ainakin jollain tasolla monimuotoisuuden ylläpitämistä. Tai sitten myydessämme työkoiria tavallisille ihmisille, joutuisimme luultavasti kohtaamaan entistä useammin ongelmia omistajien pärjäämisessä kasvattiemme kanssa.
Tällä kirjoituksella haluan osaltani herättää pohtimaan, missä se kultainen keskitie kulkeekaan. Jokaisella on varmasti omanlaisensa käsitys siitä ideaalista pumista. Halusin myös muistuttaa, että puhki puhutun näyttelykeskeisen jalostussuunnan tuoman turmion lisäksi rodun kehitykselle voidaan tehdä hallaa myös muidenkin harrastusten kohdalla, joissa kilpailuvietti (meidän ihmisten) ja ahneus ei ole sen harvinaisempaa kuin näyttelyjä harrastavien kasvattajienkaan puolella. Harrastukset, niin näyttelyt kuin kokeet ja kisatkin, ovat hyvä innoke, suunnan ja tavoitteiden asettamisen apuväline useimmille kasvattajille, mutta millään puolella menestys ja tulokset eivät saa muodostua ainoaksi jalostusta johtavaksi tekijäksi. Maine ja kunnia on lähdettävä rakentamaan terveiden ja tervepäisten koirien pohjalta.
